Päivyri

Äiti on uskaltanut hengittää vähän vapaammin, kun Mitirllä on ollut konttauskypärä päässä. Eihän se mikään kovin vetävän näköinen hökötys ole, mutta onpahan vähän pehmustetta. Poika on kuin vieteri: kun hän mätkähtää alas, nousee hän saman tien ylös. Huh, moisella menolla kuka tahansa muu olisi ihan poikki, mutta ei näköjään Mitri.

"Hei äiti, minä täällä!"

"Tulin tänne kävelemään sohvan laitaa pitkin."

Äiti ymmärtää nyt, miksi Mitri on alkanut päästämään kätensä irti seisaallaan ollessaan. No tietysti siksi, että kädellä otetaan kiinni seuraavasta tuesta ja siirrytään eri paikkaan. Eihän tämän näin nopeasti kuuluisi mennä, eikös sitä seisomista ensin pitäis harjoitella jonkin aikaa ja sitten vasta alkaa siirtymään paikasta toiseen? Kyllähän pikku-ukko on tosin jo jonkin aikaa ottanut askelia, kun häntä on käsistä tuettu, mutta että ihan yksin?!

Mitri tutkii lelujakin suorilta jaloilta. Ida matkii.

Tänään oli muuten siinä mielessä historiallinen päivä, että äiti söi pureskeltavaa ruokaa ensi kertaa kokonaiseen viikkoon. Aamulla kolme(!!!) pehmeää leipää siitä ilosta että huomasi pystyvänsä syömään, ostosreissulla hampurilaisen ja päivälliseksi spagettia ja kinkkukastiketta (no, sen kanssa oli vähän vaikeuksia, mutta kyllä äiti annoksen lopulta selvitti).

Joululahjaostoksilla käytiin siis iltapäivällä ja saatiin ostettua kaikki, mitä pitikin. Äitikin uskaltautui mukaan, kun otti käsidesin laukkuun ja höläväsi sillä käsiä aika ajoin, ettei vaan tartuta ketään.

Illalla iskä taas innostui leipomaan ja teki sekä suklaakakkua että sulkaabrowniseja. Ja arvatkaa kuka sai nuolla taikinat?

Neiti on täysin keskittynyt vain yhteen asiaan.