Tekstin on kirjoittanut Minna Moshnikoff Ivalon lukiossa historian tutkielmatyönä "Kolttasaamelaisten terveydenhoitoa ennen 1960-lukua" vuonna 1992.

Kolttasaamelaiset ovat olleet kansa, joka elää luonnossa luonnon ehdoilla sitä vahingoittamatta. Toki vielä nykyäänkin luonto on koltille tärkeä; marjastus, kalastus ja muut luontaiselinkeinot sekä eläminen luonnon keskellä ovat kolttien arkipäivää. Yhteiskunnan tarjoamien terveydenhuoltopalvelujen kehityttyä koltat ovat alkaneet käyttää lääketieteen ihmeitä, Buranaa ja sun muita, vanhojen kikkojen sijasta. Vanhat konstit ovat kuitenkin säilyneet ihmisten muistissa, ehkä tehokkuutensa, tai mahdollisesti eriskummallisuutensa takia.

Luonnonlääkitys

Hauteet
Hauteet olivat yleisiä hoitokeinoja luultavasti siksi, että niiden raaka-aineet olivat helposti saatavilla. Hauteita käytettiin erilaisten kipujen ja särkyjen lievittämiseen.
Suopursuhaude keitettiin jalka- (ja hammas) säryn hoitoon. Haudetta varten kerättiin suopursuja, jotka keitettiin. Liemi kaadettiin vatiin tai vastaavaan astiaan ja jalkoja pidettiin höyryssä niin kauan, kuin palamatta kärsi pitää. Kun jalat vähitellen tottuivat lämpöön, ne laskettiin veteen ja annettiin olla siellä vähän aikaa. Liemikäsittelyn jälkeen jalat kiedottiin peittojen sisään hautumaan, 'jotta veri lämpenisi'.

Selkävaivoja voitiin lievittää pajunkuorihauteilla. Sitä varten pajusta kuorittu parkki keitettiin ja kuumat parkit laitettiin vartalonmittaiseen, puusta koverrettuun kaukaloon.

Selkävaivainen meni makoilemaan niiden päälle kun parkit olivat jäähtyneet sen verran, että iho kesti niiden kuumuutta. Tässä hoidossa yksi hoitokerta ei yleensä tehonnut, vaan parkit täytyi lämmittää uudelleen useita kertoja, jotta kipu saatiin katoamaan.

Kataja- ja suopursuhaudetta käytettiin erityisesti hammassäryn lievittämisessä.

Muurahaispesähauteilla hoidettiin muita särkyjä. Haudetta varten täytyi keittää koko muurahaispesä muurahaisineen. Rohtona tällainen keitos oli tehokasta, sillä aineosistansa johtuen se oli melko väkevää.

Njuollkiott
Taitavasta hierojasta koltat käyttivät nimitystä njuõllkiõtt. Hänellä oli kyky löytää kipukohdat, joista hieromalla kolotukset ja muut säryt paranivat. Hierominen auttoi hartia- ja jalkakipuihin; samoihin vaivoihin, joita vielä nykyäänkin parannetaan hieromalla. Njuõllkiõtt saattoi lievittää myös hammas- ja päänsärkyä hieronnallaan.

Vaikka njuõllkiõtt oli kylässä yleisesti tunnettu henkilö, hänestä ja hänen erityisistä taidoistaan ei julkisesti puhuttu; se olisi ollut sopimatonta.

Taulaaminen
Taulaaminen on myös ollut yksi hoitokeino kipujen poistamiseksi. Se muistuttaa menetelmältään akupunktiota, vaikka neulojen sijasta siinä käytetäänkin kytevää koivunkäävän sisustaa, taulaa. Taulausta varten koivun käävän sisältä otettiin sen pehmeää keskustaa, taulaa. Se peitettiin tulisijassa kuuman tuhkan sisään, jotta se syttyisi. Kun taula kyti, se murskattiin pieniksi paloiksi. Käsillä tunnustelemalla etsittiin potilaan kipukohta, oli se sitten kädessä tai selässä, tai jossain muualla. Kohdan päälle pantiin pieni taulapalanen, jonka ympärille asetettiin sormus tai saksen silmä rajaamaan hoitokohtaa. Kun taula oli oikeassa kohdassa iholla, se sytytettiin uudelleen palavalla risulla ja siihen puhallettiin, jotta se palaisi paremmin. Jos taula oli osunut oikeaan paikkaan, kipupisteen kohdalle, se singahti siitä pois.

Anni Feodoroff (jolta näistä vanhoista hoitokeinoista olen kuullut) muisteli kerran, että häneltäkin on lapsena taulattu hammaskipua. Vähäksi aikaa se olikin kuulema auttanut.

Iso-isoäitini Naska-mummo on joskus kertonut äidilleni, että aikoinaan kun lääkärit saivat kuulla kolttien taulaamisesta, he kielsivät sen. Vanhat ihmiset, jotka olivat tottuneet taulaamiseen, eivät kuitenkaan osanneet olla ilman sitä.
Luulen, että noihin aikoihin taulaaminen lopetettiin virallisesti, mutta uskon, että vanhat koltat saattavat käyttää tätä vanhaa ja hyväksi todettua hoitokeinoa tarpeen vaatiessa edelleen.

Lääkärinhoito

Terveydenhoitaja ja lääkäri
Alkuaikoina, kun koltat siirrettiin Petsamosta Sevettijärvelle sodan jälkeen, Sevettijärvellä ei ollut terveydenhoitajaa lainkaan. Vuoden 1950 tienoilla kylään sellainen saatiin, mutta terveystalo rakennettiin vasta myöhemmin. Silloinen terveydenhoitaja oli kauppiaan tytär, joka asui kaupalla ja kun hänen apuaan tarvittiin, hänet käytiin vain hakemassa sieltä.

Talvisin lyhyemmän taipaleen takaa terveydenhoitajaa haettiin hiihtämällä, pidemmät matkat hoidettiin porolla. Terveydenhoitajalla ei ollut omaa ajoporoa, joten kyyti oli aina järjestettävä hoidettavan puolesta. Kun potilas tarvitsi jotain erikoisempaa lääkitystä, terveydenhoitaja soitti lääkärille kylän ainoalla radiopuhelimella, joka oli Metsähallituksen virkatalossa. Lääkäri antoi puhelimitse tarkemmat ohjeet lääkityksen suhteen. Lääkkeet ostettiin terveydenhoitajan lääkekaapista, joka oli sekin kaupalla. Lääkärit kävivät kylällä harvoin, vain kerran tai pari vuodessa.

Naska-mummo on kertonut terveydenhoitajan rokottaneen jotain tappavaa tautia vastaan. Taudin nimeä hän ei ole muistanut, mutta on tiennyt kertoa rokotuskohdan märkineen, jos rokotus oli onnistunut.

Sairaalahoito
Jos tapaus oli kiireellinen, potilas lähetettiin sairaalaan lentokoneella. Kyytiä täytyi soittaa Tirkkoselle Ivaloon (160 km päähän), jolla oli kolme lentokonetta. Jos oli hyvä tuuri, ei tarvinnut edes soittaa, sillä kone saattoi muutenkin olla lennolla Sevetissä, koska se toi ruokatavaroita kauppaan. Jos lentäjää ei saanut kiinni, tai potilaalla ei ollut kovin kiire, hänet kuljetettiin talvisin poroilla ja kesäisin postin matkassa Ivaloon. Joskus joku saattoi lähteä myös Norjan puolelle Kirkkoniemeen (80 km päähän) hoitoa hakemaan. Luonnonolosuhteet ratkaisivat, miltä suunnalta lääkäri oli helpoimmin tavoitettavissa.

Vanhemmat ihmiset eivät uskoneet sairaaloihin ja lääkäreihin. Jos joku heistä joskus joutui lähtemään sairaalaan, häntä hyvästeltiin niin kuin se olisi ollut hänen viimeinen matkansa.

Synnytykset
Sevetin terveystalo toimi myös tarpeen mukaan synnytyslaitoksena ja terveydenhoitaja kätilönä. Hän päätti, voitiinko synnytys hoitaa turvallisesti omassa kylässä, vai täytyikö tuleva äiti viedä sairaalaan lastaan saamaan.

Anni muistaa, miten hänen sisarensa Martta lähti Urpoa synnyttämään. Lapsi oli tulossa kiireellä ja viisi miestä lähti viemään Marttaa Kirkkoniemeen Norjaan synnyttämään. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle; järvet olivat sulaneet paikoin ja pälviäkin oli melkoisesti. Viimeisillään olevaa Marttaa kuljetettiin veneellä, vaikka osa järvistä oli vielä jäässä; sulat kohdat miehet soutivat ja jäiset kohdat vene kulki jäätä pitkin vetämällä. Maataipaleilla miehet kantoivat Marttaa. Urakka kannatti, sillä sairaalassa syntyi potra poika.

Hammashoito
Kaikki pelkäsivät hammaslääkäriä. Viimeisenä keinona, jos hammassärkyyn eivät mitkään kotikonstit auttaneet, piti lähteä Ivaloon hammaslääkäriin. Alkuaikoina hampaat hoidettiin samassa paikassa kuin kaikki muutkin vaivat, sairaalassa. Sama lääkäri, joka lastoitti jalan, kiskoi siinä sivussa hampaankin. Onneksi myöhemmin saatiin oma lääkäri hammashoitoa varten.

Anni kertoo, ettei itse ole koskaan paikkauttanut hampaitaan, mutta hänen lapsensa ovat kulkeneet hammaslääkärissä. Heiltä hän on kuullut juttuja kauheasta poljettavasta hammasporasta, jonka käsittely tuntui luissa ja ytimissä.

Kerran vuodessa hammaslääkäri kävi myös Sevettijärvellä. Hänen vastaanottonsa pidettiin koululla. Siihen aikaan sähköä ei vielä ollut, joten poraa todella pyöritettiin polkemalla. Voi vain kuvitella, että sellaisen poran käsittelyssä hampaan paikkaaminen oli tuskallinen toimitus! Kaikkien oppilaiden hampaat hoidettiin samalla kertaa ja lääkäri lähti kylästä vasta, kun kaikkien hampaat oli paikattu.

"Jos lääkäriä ei ole, sitä ei tarvita!"
Siihen saakka, kun yhteiskunnalliset lääkäripalvelut olivat kaukana, kolttasaamelaiset turvautuivat luonnonlääkitykseen ja perimätiedon mukaan hyväksi havaittuihin hoitokeinoihin.

Lähteet:
Anni Feodoroffin (1924-1998) haastattelu 1992 ja
Anastasia Moshnikoffin (1893-1984) muistelus 1971